Sukutieto

[ Artikkelin loppu ]

Historiakirjojen kopioimistyö 1924-1948

Pertti Vuorinen

"Monista tärkeistä saavutuksista huolimatta on Suomen Genealogian tutkimuksella vielä laajat alat raivaamatta. Olot ovat kuitenkin meillä kehittyneet sellaisiksi, että sukututkimuksemme tällä haavaa on pakko kohdistaa suurempaa huomiota itse lähdeaineiston järkiperäiseen hoitoon ja turvaamiseen häviöltä kuin tieteellisesti luovaan toimintaan. Niin kauan kuin jo useasti vireille nostettu kysymys maakunta-arkistojen perustamisesta maahamme on ratkaisematta ja niin kauan kuin henkilöhistoriantutkimuksemme tärkeimpien lähdekokoelmien hoito ei anna riittäviä takeita siitä, etteivät nämä kokoelmat ole pienimmänkään vaaran alaiset ei tutkijoittemme pitäisi herjetä vaatimasta, että toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä sen pelastamiseksi, mikä vielä voidaan kirkonarkistoistamme pelastaa".

Näin kirjoitti Atle Wilskman Kotiseutu-lehdessä vuonna 1917. Artikkelissaan hän esitti ensimmäisenä ehdotuksen, tai oikeastaan vaatimuksen, seurakuntien historiakirjojen kopioimistyön aloittamisesta.

Wilskman jatkaa: "Yleisesti tunnettua on, että useimmissa sivistysmaissa vanhemmat kirkonarkistot ovat olleet aivan erikoisen huolenpidon alaisina. Tuskinpa sentään missään muussa maassa on asian hyväksi tehty niin paljon kuin Belgiassa. Siellä ovat kirkonkirjat Ranskan vallankumouksesta alkaen olleet kunnallisten arkistojen huostassa. Jo 1840-luvulla ryhtyi hallitus toimenpiteisiin tarkkojen luetteloiden laatimiseksi kaikista 1796 takaisista kirkonkirjoista ja vahvisti yksityiskohtaiset ohjeet näiden asiakirjojen säilyttämiseksi ja rekisteröimiseksi. 1860-luvulla päätettiin, että tästä työstä vastasivat kunnat, joille hallitus maksaisi tietyn korvauksen jäljennettävistä asiakirjoista. Valtion apua myönnettiin kaikkien niiden kastettujen, vihittyjen ja kuolleitten luetteloiden jäljentämistä varten, jotka olivat ennen vuotta 1796 laadittuja. Työn suorittajiksi otettiin vain siihen kykeneviä henkilöitä, joiden valinnasta vastasivat maakunnan kuvernöörit. Kopioita valmistettiin kaksi kappaletta ja esim. paperin ja musteen laatu oli tarkan kontrollin alla.

Oliko tämä suurisuuntainen rekisteröimistyö, jonka kautta Belgia on hankkinut itselleen vallan ainutlaatuisen henkilöhistoriallisen tutkimusmateriaalin, jo loppuunsuoritettu, kun tämä maa 1914 syöstiin maailmansodan pyörteisiin, siitä minun ei ole onnistunut saada tietoa. Belgian valtionarkiston hoitajan esityksestä, josta olen tietoni ottanut, oli vuosisadan vaihteessa melkoinen osa näitä rekistereitä valmiina. Vuosina 1860-80 oli puolet valtion myöntämästä apurahasta määrätty maksettavaksi".

Tämän jälkeen Wilskman tekee esityksen, jolla oli kauaskantoiset seuraukset: "... saatamme nähdä, mitä meidänkin maassamme suhteellisen vähillä varoilla voitaisiin aikaansaada, ilman, että vanhimpia kirkollisia arkistoja olisi pakko siirtää pois seurakuntien arkistoista. Ja tähän voisimme varmaankin ryhtyä yksityisten toimesta ja kuntien avustuksella odotellessamme maakunta-arkistoasian ratkaisua. Mutta tässä, kuten kaikessa yhteistyössä, on työn järjestely, johto ja valvonta pääasia, ja siinä suhteessa luulen, että uusi Sukututkimusseuramme voisi itselleen omaksua ne tehtävät, jotka Belgiassa olivat uskotut hallinnollisille virkamiehille. Luonnollisesti olisi silloin toinen kaksoiskappale kustakin jäljennöksestä luovutettava Seuran arkistoon, johon Seuralla voisi olla suurempi oikeus, jos sen kävisi mahdolliseksi rahallisestikin avustaa kirkonkirjojen jäljentämistyötä" .

Näin siis Atle Wilskman vuonna 1917. Valitettavasti seuraavan vuoden dramaattiset tapahtumat keskeyttivät kopioimistyön suunnittelun, ja monet kirkonarkistot tuhoutuivat kansalaissodan tuoksinassa. Atle Wilskman kuoli traagisesti 1921, ja sen jälkeen vastuun työstä otti kantaakseen kamreeri Osmo Durchman, joka vei sen loppuun saakka monien vaikeuksien kautta.

Kirkonarkistot turvaan

Kirkonarkistojen jäljentämistyö otettiin seuraavan kerran esille Sukututkimusseuran kokouksessa 30. marraskuuta 1920. Silloin Osmo Durchman piti esitelmän, jossa hän piirsi sukututkimukselle ja Suomen Sukututkimusseuralle toimintakaavion, joka edelleen vaikuttaa pätevältä. Hän vaati sukututkimukselle tiukkoja tieteellisiä normeja, että voitiin nostaa sen melko vähäistä arvostusta muiden historiatieteiden rinnalla.

"Ennenkuin kuitenkaan voimme mitään suurempia tuloksia Seuran toiminnasta odottaa, on meidän tehtävä herkeämätöntä, sitkeätä valmistelutyötä ja koottava työntekijät yhteen; meidän on valmistettava heille sellaiset olosuhteet, että he voivat tuoda täyspitoista, hedelmällistä tieteellistä työtä. Meidän täytyy estää voimien hajoittaminen ja säästää tutkijoita uhraamasta voimia ja aikaa sellaiseen työhön, joka muuta tietä on täydellisemmässä muodossa hankittavissa, tarkoitan vallankin materiaalin kokoamista".

Tämän jälkeen Durchman esittää mm. ehdotuksen suku- ja henkilöhistoriallisten bibliografioiden kokoamisesta ja maaseutuarkistojen perustamisesta, joiden avulla saataisiin aikaan esim. kirkonarkistojen inventointi ja päivänvaloon sellaisia asiakirjoja, joiden olemassaolosta tutkijat eivät ole edes tietoisia eli saataisiin lopullinen tieto siitä, mitä vanhempia asiakirjoja on seurakunnissa säilynyt ja mitä kappeliseurakuntien vanhimpia kirkollisia asiakirjoja säilytetään emäseurakuntien arkistoissa.

Valtionarkiston vanha tutkijasali
Valtionarkiston vanha tutkijasali 26.8.1946. Virkailijoiden takana sitomattomia mustia kirjoja. Kuva: H. A. Turja.

"Käyköön maaseutuarkisto-asian miten tahansa, niin meillä sivistysvaltiona on ehdottomana velvollisuutena puhtaaksikirjoituttaa kirkonarkistojen historiakirjat ynnä kirkonkirjat niiltä ajoilta, joilta historiakirjoja puuttuu sekä yleensä vanhimmat kommuniokirjat = rippikirjat. Asianlaitahan on kerta kaikkiaan niin, että seurakuntien vanhin arkisto säilytetään useissa paikoin suoranaisesti tuomitsemista ansaitsevalla tavalla".

Sekä Wilskmanin että Durchmanin mukaan tärkein syy kirkonarkistojen kopioimiseksi oli se tosiseikka, että Suomen Kirkkohistoriallista Seuraa myöten olivat eri tahot ilmaisseet huolensa kelvottomien säilytystilojen suhteen. Durchmanin mukaan kirkonarkistoille oli jo tapahtunut sellaisia vahinkoja, ettei niitä enää voitu pelastaa.

Toinen, meillekin tuttu, motiivi kopioimistyölle tulee esille Durchmanin puheesta. Hän nimittäin lausui: "Tahtomatta tässä tilaisuudessa kajota asian käytännölliseen puoleen, huomautan vain, että työ ei voisi kohdata voittamattomia esteitä, koska asianomaiset kirkkoherrat varmaankin puoltaisivat työn suorittamista, koska toimenpide heiltä säästäisi sitä suurta vaivannäköä, jota sukututkijat nyt heille tuottavat pyytäessään vanhempien aikojen tietoja, mitkä puutteellisen kirkollisen kirjanpidon vuoksi on etsittävissä pääasiallisesti historiakirjoista, mutta joiden läpikäyminen on työlästä ja niin muodoin riistää papistolta kallista aikaa. On sitäpaitsi huomautettava, että kirkollisilla viranomaisilla ei ole halua tuollaiseen työhön eivätkä edes hallitse alaa, joten tuottavat vain haittaa ja vahinkoa tutkimukselle antaessaan virheellisiä ja puutteellisia tietoja".

Kuten kaikissa hyvissä hankkeissa vetosi Durchman lopuksi siihen hyötyyn, mikä sillä on suomalaiselle tieteelle: "Puhtaaksikirjoitustyö koskee läheisesti moniaita muita tutkimusaloja, kuten yhteiskuntatieteitä, tilastotiedettä, historiallista lääketiedettä, filologiaa, nimitutkimusta, kotiseutututkimusta jne., minkä vuoksi yhteistyö muiden tieteellisten seurojen kanssa on tässäkin välttämätön". Valitettavasti tätä tieteelliset rajat ylittävää yhteistyötä, ainakaan niin huomattavissa määrin kuin Durchman toivoi, ei syntynyt.

Suomen Sukututkimusseuran hallituksessa ei puhtaaksikirjoitusasiaa käsitelty ennen vuotta 1923. Tärkeimpänä tehtävänä pidettiin alkuaikoina Bergholmin Sukukirjan jatkotyön alkamista sekä Hj. Boströmin "Sankarien muisto" -julkaisun aikaansaaminen. Molemmat hankkeet olivat esillä kaikissa alkuaikojen kokouksissa mutta esim. "Sankarien muisto" saatiin painetuksi vasta 1920-luvun lopulla monien vaikeuksien jälkeen.

Sukututkimusseuran juuri valittu sihteeri Osmo Durchman otti maaliskuun 9. päivänä 1923 esille puhtaaksikirjoitustyön. Hän esitti kopioimistyön aloittamista seurakuntien kustannuksella. Tässä asiassa ei kuitenkaan, asian laajakantoisuuden vuoksi, otettu lopullista kantaa vaan oli asia sopivassa tilaisuudessa otettava puheenalaiseksi.

Durchman työskenteli asian parissa aktiivisesti, ja saman vuoden syyskuun kokouksessa hän ilmoitti, että Turun vanhimpien historiakirjojen kopioimiseen on ryhtynyt rouva Hanna Dahlström, joka veloitti 12 markkaa arkilta.

Urakka alkaa

Vuoden 1923 lopussa asia oli edennyt niin pitkälle, että sitä oli jo käsitelty piispainkokouksessa 26.11.1923. Piispa Jaakko Gummerus ja piispa O. I. Colliander lähettivät Sukututkimusseuran sihteerille (Durchman) kirjeet asiasta ja Seuran hallitus päätti toimia piispa Gummeruksen kehotuksen mukaisesti ja lähettää kirjelmä kaikille maan seurakunnille. Maan kaikkien hiippakuntien tuomiokapituleille lähetettiin myös vetoomus, jossa niitä kehotettiin arvovallallaan tukemaan Sukututkimusseuran laajakantoista, yleisisänmaallista yritystä.

Vetoomus lähetettiin 1.3.1924. Siinä pyydettiin seurakuntia lähettämään Valtionarkistoon jäljennettäväksi kaikki, esim. vuotta 1820 vanhemmat historiakirjat niiden omalla kustannuksella. Jos seurakunnan vanhimmat historiakirjat tuhoutuisivat esim. tulipalossa, olisi seurakunnalla kopioimisesta se etu, että valtionarkistossa on seurakuntaa varten olemassa yhtäpitävä jäljennös.

Ensimmäisenä hankkeeseen reagoi Porvoon tuomiokapituli. Se oli ilmoittanut kiertokirjeessään hiippakunnan papistolle tukevansa Sukututkimusseuran hanketta. Kohtuuttomana tuomiokapituli piti kuitenkin kopioimiskustannusten maksattamista seurakunnilla, koska ne ovat jo lain mukaan pakotetut säilyttämään asiakirjat tulenkestävissä arkistohuoneissa. Tämän vuoksi tuomiokapituli oli sitä mieltä, että työ on suoritettava valtion varoin.

Kustannuksia tästä suuresta työstä tulikin. Durchman laski, että ne ovat kuitenkin sangen kohtuulliset. Esim. seurakunnassa, jossa syntyy 80-100 lasta vuodessa, maksaisi puhtaaksikirjoitus noin 2500-4000 markkaa vuodessa. Vain poikkeustapauksissa lasku nousisi yli 4500 markan. Tämän hetken markkaan voi kyseiset summat muuttaa kertoimella 1,3. Kustannuksia suhteutettaessa nykyaikaan on hyvä muistaa, että koko 1920-30-luvun ajan kopioijien palkka oli 20-22 markkaa/arkki, jonka laskettiin vastaavan noin 5 markan tuntipalkkaa.

Vetoomus seurakunnille toi Seuralle nopeasti palautetta. Toukokuussa 1925 todettiin, että 572:sta seurakunnasta, joille viesti oli lähetetty, oli 125 vastannut (= 22 %). Myönteisiä vastauksia oli tullut 24 seurakunnalta. Näistä oli jo ryhdytty Kymin vanhimpien historiakirjojen jäljentämiseen. Kielteisiä vastauksia oli tullut 47, syynä lähinnä se, että tulo- ja menoarvio vuodelle oli jo tehty.

Vuoden 1924 aikana oli projekti saatu jo niin pitkälle, että vuoden lopussa voitiin todeta, että Turun ruotsalaisen seurakunnan syntyneiden luettelot olivat kopioidut 1736-1800. Työn alla olivat Jyväskylän maaseurakunnan ja Mäntsälän historiakirjat. Ensimmäisinä jäljentäjinä Helsingissä toimivat rouvat E. Hästesko, Agnes Sundman, Linda Cavén ja neiti E. Hoving. Työn jatkuessa puhtaaksikirjoittajia otettiin lisää niin, että parhaimmillaan Sukututkimusseura maksoi palkkaa 12 henkilölle.

Kopiointityötä johti koko ajan Osmo Durchman. Hän vei hanketta eteenpäin sellaisella tarmolla, että kopiointityön ollessa kiihkeimmillään 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa Sukututkimusseuran hallituksessa käsiteltiin hyvin vähän muita asioita. Sihteeri Durchman lähetti vetoomuskirjoitä seurakunnille, kunnan- ja kaupunginvaltuustoille, päättipä hän 1928 pyytää kanslianeuvos Niilo Liakkaa vetoamaan maalaisliittolaisissa lehdissä ja professori Väinö Voionmaata sosiaalidemokraattisissa lehdissä hankkeen puolesta. Vuonna 1924 hän neuvotteli Valtionarkiston kanssa fotostaattikoneen hankkimisesta ja sen merkityksestä, valitettavasti hanke kaatui rahan puutteeseen.

Jäljentämisen rahoitus

Kopiointityö innosti myös yksityisiä rahoittamaan hanketta. Niinpä johtaja Arvid Lind lupasi kustantaa Asikkalan kopiointityön vuoteen 1750, fil. maist. Gunnar von Frenckell Viaporin tykistöseurakunnan jäljentämiseen 1779-1808, Tyra Borg (s. Ahlström) lahjoitti varat Tornion ja Oulun kirjoihin ja miehensä, metsänhoitaja Harald Borg antoi 15000 markkaa Porin historiakirjoja varten. Suurista yrityksistä Hackman & Co, rouva Ingrid Qvarnströmin mukaan, oli lupautunut kustantamaan Viipurin eri seurakuntien historiakirjoja.

Yksityisten into avustaa hanketta näyttää hiipuneen 1920-luvun loppua kohti. Sen sijaan seurakunnat avustivat niin aktiivisesti, että jokaisen hallituksen kokouksen pöytäkirjaan voitiin liittää pitkä rivi maksunsa maksaneista. Kustannuksia lisäsi päätös sidottaa valmiit kopiot seurakunnittain.

Kuten kaikkia hyviä, tutkimusta edistäviä hankkeita, vaivasi kopiointityötä jatkuva varojen puute. Sukututkimusseuran "Sukukirjarahastoa" käytettiin ahkerasti, ja jos rahat siitä hupenivat, lainattiin lisää "Vakinaisten jäsenten rahastosta". Edellisen rahaston nimi vaihdettiin myöhemmin "Suku- ja historiakirjarahastoksi", jotta se vastaisi paremmin käytäntöä.

Seuran pöytäkirjoihin kirjattiin usein mainintoja uusista puhtaaksikirjoittajista. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki kopioijat näyttävät olleen naisia. Marraskuussa 1927 ilmoitettiin, että Turun suomalaisen seurakunnan historiakirjojen jäljentäjiksi oli sihteeri ottanut tuomiorovasti Candolinin suosituksesta kirkkoherran leskirouva Sigrid Renvallin ja poikansa ylioppilas Pentti Renvallin. Viime mainitusta tuli myöhemmin tunnettu historiantutkija, Suomen ja Skandinavian historian professori ja Helsingin yliopiston kansleri.

Em. vuonna päätettiin tallettaa, seurakuntien suostumuksella, jäljennökset Valtionarkistoon, joka ilmoitti suostuvansa ne vastaanottamaan. Vaikouksia aiheutti Valtionarkiston Snellmaninkadun uudisrakennuksen rakentaminen 1928. Arkiston tutkijasali suljettiin ja kopiointityö jouduttiin siirtämään Helsingin yliopiston kirjastoon ja osittain Säätytalossa olleeseen eduskunnan kirjastoon. Kun Valtionarkiston uusi siipi valmistui syksyllä 1928, ilmoitettiin. paradoksaalista kyllä, ettei sinne voida sijoittaa kuin kuusi puhtaaksikirjoittajaa Tässä vaiheessa Tieteellisten seurain kirjastonhoitaja lupasi, että 6 muuta kopioijaa voivat työskennellä Tieteellisten seurain talossa "Pöllölässä", jossa nykyään sijaitsee Rakennustaiteen museo. Neidit Hoving ja Castrén sekä rouvat Roos, Lönnfors ja Paatero valvojanaan konsulinna Sundman jäivät Valtionarkistoon. "Pöllölään" siirtyivät rouvat Rantala, Sucksdorff, Andersson, neidit Stjerncreutz ja Broms valvojanaan rouva Cavén.

Ensimmäinen tavoite saavutetaan

Vuonna 1929 juhlittiin Vanhalla Ylioppilastalolla kopioimistavoitteen viidesosan toteutumista. Seurakuntia oli valmiina 101 ja johtokunnan jäsen Jalmari Finne piti jäljentäjättärille kiitospuheen.

Sukututkimusseura rahoitti myös ulkosuomalaisten seurakuntien kopioimistyötä. Ongelmia aiheutti mm. Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkonkirjojen saaminen Valtionarkistoon. Siirto tarvitsi nimittäin kuninkaan suostumuksen. Niinpä päätettiin lähettää ulkoasiainministeriön kautta kirje Ruotsiin ja niin voitiin jo marraskuussa 1930 todeta, että lupa on Seuralle myönnetty, tosin vain nide kerrallaan.

Vastaavasti Pietarin suomalaisen Pyhän Marian seurakunnan kirkonkirjat aiheuttivat päänvaivaa Durchmanille. Varakonsuli Uno Koistinen Pietarin pääkonsulinvirastosta ilmoitti, että em. seurakunnan kirkonkirjoja voitiin pikkuhiljaa siirtää Valtionarkistoon kopioitavaksi. Sukututkimusseura päätti ottaa vastuun kopioimiskustannuksista.

Yksityishenkilöistä Oskar Koerber lupasi kopioida Narvan Deutsche Kirchen, sekä Tallinnan Olevisten ja tuomiokirkon vanhimmat historiakirjat korvausta vastaan. Seura tunnusti asian tärkeyden mutta ilmoitti rahojen olevan lopussa. Se olikin valitettavan totta, sillä esim. helmikuun 1932 kokouksessa harkittiin jo työn keskeyttämistä ja kopioijien lomauttamista. Onneksi näin ei käynyt. Lamasta nousevan Suomen seurakunnat ja yksityiset kansalaiset lisäsivät vähitellen avustustensa määrää. Tilannetta paransi myös kääntyminen ensimmäisen kerran kaupunkien ja kuntien puoleen asiassa.

Samana vuonna todettiin, että varoja myöntäneitä seurakuntia oli 217. Yksityisten varoilla oli kopioitu 8 nykyistä, 9 entistä ja 4 seurakuntaa osaksi. Hiippakunnista oli Tampere menestynyt parhaiten: 85 seurakunnasta oli 48 vastannut myöntävästi. Muissa hiippakunnissa alle puolet seurakunnista myönsi hankkeeseen varoja. Myös Tampereen Historiallinen Seura oli ollut aktiivinen; tuloksena sen työstä olivat Teisko ja Orivesi myöntäneet hankkeeseen varoja.

Koko 1930-luvun leimasi kopiointityötä huoli sen jatkumisesta. Durchman totesi vuonna 1932, että 58 seurakuntaa ei ollut koskaan vastannut heille lähetettyihin tiedusteluihin; näistä 32:ssa oli ollut koko ajan sama kirkkoherra. "Toivottomia" seurakuntia oli 90, joista 54:ssä oli ollut koko ajan sama kirkkoherra.

Seuran sihteeri vetosi vuorotellen kunnanisiin, seurakuntiin ja muihin arvovaltaisiin tahoihin työn jatkumiseksi. Niinpä hankkeen 15-vuotisraportissa Durchman ilmoitti, että kopiointityön parissa työskenteli parhaillaan 15 henkilöä kokopäiväisesti; itseasiassa lisätyövoima palkattiin jo 1930-luvun puolivälissä. Maakuntaarkistokysymyksen ratkettua suotuisasti vedottiin seurakuntiin, että ne luovuttaisivat vanhimmat arkistonsa uusiin maakunnallisiin keskuksiin.

Vuonna 1934 laskettiin, että kopiointityön loppuunsaattaminen vuoteen 1943 mennessä edellyttäisi 750000 markan rahallista tukea. Kopioimatta oli 176 seurakuntaa. Asiassa käännyttiin valtion puoleen, turhaan. Yksityinen apu jatkui, tosin huomattavan vähäisessä määrin, mutta esim. insinööri J. Th. Lindroos tuki Tenholan kopiointityötä 1000 markalla.

Uuden Sukukirjan toimittamisesta syntyneen kiistan vuoksi Durchman erosi Sukututkimusseuran hallituksesta 1936. Itseasiassa hän ei osallistunut enää sen toimintaan joulukuun 1935 jälkeen. Kaikeksi onneksi hän jatkoi työtään kopioinnin johdossa, raportit työn edistymisestä olivat kuitenkin huomattavasti suppeampia kuin ennen.

Ongelmia ja kritiikkiä

Durchman oli tiukka johtaja. Jäljentäjättäret, muoto hallituksen pöytäkirjasta, pyysivät vuonna 1938, että heille maksettaisiin myös kopioiden tarkastuksesta palkka. Asia alistettiin sihteeri Paul Nybergin vastustuksesta huolimatta Durchmanille. Nyberg totesi pöytäkirjan mukaan, että palkankorotusvaatimus oli hyvin kohtuullinen mutta jos se jää Durchmanin päätettäväksi, ei lopputuloksesta ole epäselvyyttä. Ylimääräistä korvausta ei tullut ja jäljentäjättäret saivat tyytyä 22 markkaan/arkki ja se sisälsi myös tarkistuksen.

Jäljentäjien työ sai osakseen myös kritiikkiä. Professori Kaarlo Teräsvuori, joka oli myös Sukututkimusseuran hallituksen jäsen, lähetti Seuran esimiehelle, professori A. R. Cederbergille, elokuussa 1935 sävyltään melko kriittisen kirjeen. Siinä hän kiinnitti huomiota siihen, että on ilmennyt tyytymättömyyttä Seuran johdolla ja vastuulla tapahtuvaan jäljentämistyöhön, ennenkaikkea jäljentäjien ammattitaitoon sekä Seuran vastuuseen siitä, ettei seurakuntien varoja käytetä kevytmielisesti. "Jäljentämistyön suorittajoita valitessaan Seura ei ole katsonut seurakuntien eikä tutkimuksen etua. Seuralla on kyllä ollut muutamia erinomaisiakin jäljentäjiä... mutta puolisenkymmentä kirjoittajaa ei ole osannut joko lukea tai kirjoittaa; olenpa taipuvainen luulemaan, etteivät kaikki ole osanneet edes puhua suomea, sillä vaikea on muuten selittää eräitä jäljennöksissä ilmeneviä virheitä".

Teräsvuoren kirjeen vuoksi asetettiin kahden hengen tarkastustoimikunta, jonka työn tuloksena yksi kopioija vapautettiin Seuran palveluksesta. Teräsvuoren kirje on ainoa kriittinen maininta kopioimistyöstä, jonka olen pöytäkirjoista tai kirjeenvaihdosta löytänyt. Positiivista palautetta sen sijaan saatiin melkoisesti.

Sodan varjossa

Marraskuun 14. 1939 totesi Seuran hallitus poliittisen tilanteen olevan niin uhkaavan, että voitiin pelätä sodan syttyvän. Sihteerille ja puheenjohtajalle annettiin valtuudet etsiä kopioille turvallinen paikka. Kirjat siirrettiinkin talvisodan ajaksi Säätytalon kellariin. Työ jatkui edelleen, sodasta huolimatta, ja seurakunnat myönsivät rahaa.

Talvisodan jälkeen, vuonna 1941, kopiokirjat siirrettiin johtokunnan päätöksellä pois turvasäilöstä Valtionarkistoon tutkijoiden käyttöön. Valtionarkisto suostui ottamaan ne takaisin ja siirsi ne varmuuden vuoksi turvalliseen paikkaan eli arkiston pommisuojaan.

Jatkosodan aikana, vuonna 1943, valtio avasi ensimmäisen kerran kukkaronsa nyörejä. Takaisin vallatun Karjalan seurakuntien historiakirjojen kopiointityöhön myönsi opetusministeriö 35000 markkaa. Samoin virastovaratyöntekijöiden saaminen hankkeen käyttöön helpottui. Niinpä sodan aikana oli Seuran palveluksessa mm. tunnettu historioitsija Alf Brenner ja - Osmo Durchman. Nämä herrat eivät kuitenkaan osallistuneet kopiointityöhön vaan Brenner jäljensi ja toimitti Oulun perukirjat Seuran Julkaisuja-sarjaan ja Durchman keskittyi hankkeen johtamiseen ja kirjaston hoitoon.

Poliittinen ja taloudellinen tilanne huononi kuitenkin pian. Saman vuoden lopulla todettiin, ettei sitomiseen ole saatavissa nahkaa. Helmikuussa 1944 kopiot ja Seuran muu arkisto jouduttiin jälleen evakuoimaan maaseudulle. Työ keskeytettiin ja jäljennettävänä olleet alkuperäiset kirjat siirrettiin Hämeenlinnan maakunta-arkistoon. Ainoastaan Eduskunnan kirjasto todettiin niin turvalliseksi, että 34 henkilöä pystyi siellä jatkamaan kopioimista. Sota aiheutti myös konkreettista tuhoa Sukututkimusseuralle; helmikuun 1944 pommitukset aiheuttivat kokoelmille arviolta 10000 markan vahingot.

Sodan päätyttyä haluttiin mustat kirjat välittömästi takaisin Helsinkiin Sipoon vanhasta kirkosta, jonne ne oli evakuoitu. Tämä piti tehdä vaikka Seuran omilla varoilla. Muu materiaali, Collianderin kokoelma ja julkaisuvarasto, jätettiin odottamaan aikoja parempia ja Valtionarkiston kuljetusta.

Urakka täyttyy

Hammarlandin kunta Ahvenanmaalta myönsi 7.12.1944 viimeisenä kyseeseen tulevana seurakuntana varat kopiointityöhön, ja niinpä 6. marraskuuta 1947 voitiin todeta, että työn alla oli enää Muolaan seurakunta. Se valmistui kuukautta myöhemmin. Vaikka jäljellä olivat vielä esim. Pietarin Pyhän Katariinan seurakunnan ja Tukholman suomalaisen seurakunnan kopioiminen, katsottiin alkuperäisen suunnitelman mukainen kopioimistyö päättyneeksi. Vuoden 1951 lopulla Durchman ilmoitti, että Pyhä Katariina on lähes valmis mutta Tukholman historiakirjat ovat vielä suurimmaksi osaksi kopioimatta.

Oli palkitsemisen aika. Sodan jälkeisen inflaation vuoksi nostettiin kopioijien palkkoja jo 1945 ja pari vuotta myöhemmin ehdotettiin kauimmin työskenneille (rouvat Cavén, Rantala ja Sundberg ja neidit Aschan ja Dahlström) anottavaksi Valkoisen Ruusun mitaleja, jotka luovutettaisiin myöhemmin järjestetyssä kahvitilaisuudessa. Tilaisuus järjestettiin 12. joulukuuta 1947 ravintola Kestikievarissa. Seuran esimies luovutti mitalit viidelle kauimmin palveluksessa olleelle. Koska työn valvoja, konsulinna Agnes Sundman, ei sairautensa vuoksi päässyt paikalle, lähetettiin hänelle kukkatervehdys.

Durchman sai johtokunnan kokouksessa kiitokset peräänantamattomasta työstään ja kiitospuheessaan hän lausui kohteliaisuuksia johtokunnan osoittamasta ymmärtämyksestä 25 vuoden aikana. Työ, jonka hedelmistä ovat nauttineet tuhannet tutkijat ja jota kadehtivat tutkijat ulkomailla, oli valmis. Kokoelma säilyi Seuran omistamana ja talletuksena aina vuoteen 1967, jolloin se luovutettiin Valtionarkistolle. Syy ei ollut niinkään halu juhlistaa 50. toimintavuotta kuin se, että kokoelman kunnossapito ylitti Seuran taloudellisen suorituskyvyn.

Lopuksi: Puoli vuotta työn valmistumisen jälkeen valittiin Osmo Durchman Valtionarkiston asettamaan työryhmään, jonka tehtävänä oli johtaa kaikkien ennen vuotta 1860 syntyneiden kirkonarkistojen mikrokuvausta. Unelma, josta Durchman oli haaveillut jo 1920-luvun puolivälissä, toteutui mormonikuvausten myötä.


Sukutieto 1995:4, 4-8

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]